Elo­kuva: 8½

8½ (Otto e mezzo, Ita­lia 1963) on merk­ki­paalu sekä elo­ku­va­tai­teen his­to­riassa että Fede­rico Fel­li­nin uralla. Sisäi­nen todel­li­suus nousi ulkoi­sen rin­nalle ker­ron­nal­li­sesti tasa­ver­tai­seen ase­maan, ja kun teki­jänä oli Fel­li­nin kal­tai­nen, Tie- ja Ihana elämä -elo­ku­vil­laan maa­il­man­mai­nee­seen nous­sut ohjaa­ja­tähti, tai­teel­li­nen kehi­ty­sas­kel sai laa­jan näky­vyy­den.

8½:n pää­hen­kilö on ilmei­nen Fel­li­nin oma­kuva, uutta elo­ku­vaa val­mis­te­leva ohjaaja (Marcello Mastroi­anni), joka kär­vis­te­lee luomis- ja avio­krii­sin, bis­nes­väen ja jul­ki­suu­den vaa­ti­mus­ten, pai­na­jais­ten, nais­fan­t­asioi­den ja lap­suus­muis­to­jen van­ki­lassa. Eri todel­li­suus­ta­so­jen sekoit­tu­mi­nen ja sub­jek­tii­vi­suu­den yli­valta eivät kui­ten­kaan johda yhden­te­ke­vään itse­kes­kei­syy­teen tai kui­vak­kuu­teen, vaan 8½ on kos­ket­tava, hauska ja rehevä teos, ja lopulta myös kohot­tava sisäi­nen vapau­tu­mis­ker­to­mus.

Suu­rin ansio tästä kuu­luu Fel­li­nin ohjauk­selle, joka on elo­ku­va­ker­ron­taa mer­ki­tys­ti­heim­mil­lään: kuvien, kame­ran­liik­kei­den, hen­ki­lö­hah­mo­jen, ase­tel­mien, elei­den, dia­lo­gin ja musii­kin liitto kan­taa val­ta­vasti tun­teita, tun­nel­mia ja aja­tuk­sia. Ennen kaik­kea ker­ron­nassa kuk­ki­vat iro­nia ja itsei­ro­nia kulttuuri- ja bis­nes­vä­keä, nais­ten­mie­hiä, tur­ha­mai­suutta sekä kato­li­suu­den ja intel­lek­tu­aa­li­suu­den pak­ko­pai­toja koh­taan. Nino Rotan iki­vih­reällä musii­killa on eri­tyi­nen pai­noarvo.