Elo­kuva: Cher­bour­gin sateen­var­jot

Jacques Demyn ohjaama Cher­bour­gin sateen­var­jot (1964) on rak­kause­lo­ku­vien suuri klas­sikko paitsi kos­ket­ta­vuu­tensa myös oma­pe­räi­syy­tensä ansiosta. Kah­den nuo­ren (roo­leissa Cat­he­rine Deneuve ja Nino Cas­tel­nuovo) tari­nassa elää sekä unelma onnesta että rea­lismi, kun todel­li­suus iskee vas­ten kas­voja. Talou­del­lis­ten ja tapa­kult­tuu­ris­ten seik­ko­jen ohella olen­nai­nen yhteis­kun­nal­li­nen taus­ta­te­kijä on Alge­rian sota, jonka käsit­tely sen­suu­rin aikana onnis­tui rak­kaus­draa­man kei­noin.

Haa­vei­den ja todel­li­suu­den sydän­tä­raas­tava ris­ti­riita koros­tuu myös siinä, että Cher­bour­gin sateen­var­jot on läpi­lau­lettu eli sen kaikki vuo­ro­sa­nat esi­te­tään lau­laen. Kyse ei siis ole perin­tei­sestä elo­ku­va­musi­kaa­lista, jossa puh­je­taan välillä lau­luun ja tans­siin, vaan elo­ku­vaoop­pe­rasta, jossa soi­vat kau­niisti niin rans­ka­lai­sen chan­so­nin kuin jazzin­kin sävyt. Mic­hel Legran­din lois­ta­van musii­kin pää­tee­masta on tul­lut iki­vih­reä, jonka jokai­nen lie­nee jos­kus kuul­lut. Musii­kil­li­suus, onnen häi­väh­dys sekä elä­män sat­tu­man­va­rai­suus muo­dos­ta­vat Demylle tun­nuso­mai­sen suru­mie­li­sen maa­il­man, joka on täynnä koh­taa­mi­sia ja hyväs­ti­jät­töjä.