Elo­kuva: Play­time

Play­ti­mea (1967) jos mitä voi sanoa iha­naksi elo­ku­vaksi. Suu­ren rans­ka­lais­koo­mi­kon Jacques Tatin kun­nian­hi­moi­sim­massa ohjauk­sessa hui­pen­tuu hänen mii­mi­nen, lähes sana­ton komiik­kansa, joka havain­noi hen­ki­lö­hah­mo­jen toi­lai­luja tar­kasti ja lem­peän satii­ri­sesti.

Play­ti­men näyt­tä­mönä on per­soo­nat­to­man moderni suur­kau­punki (Parii­sista muis­tut­taa vain nimi) ja aiheena ihmis­la­jin mukau­tu­mi­nen klii­ni­seen, tek­nis­ty­nee­seen ympä­ris­töön. Inhi­mil­li­sen epä­täy­del­li­syy­den ja stan­dar­di­soi­tuun täy­del­li­syy­teen pyr­ki­vän moder­nis­min rin­nak­kai­nelo syn­nyt­tää koo­mi­sia yhteen­su­lau­tu­mi­sia ja yhteen­tör­mäyk­siä, jotka aika ajoin kär­jis­ty­vät kaa­ok­seksi. Kata­ly­saat­to­rina toi­mii useassa tapauk­sessa herra Hulot, Tatin vakio­hahmo, mutta aiem­piin Hulot-elokuviin (Rie­mu­loma Rivie­ralla, Enoni on toista maata) ver­rat­tuna hahmo on vetäy­ty­nyt lähes taka-alalle ja Tatin fokus on laa­jen­tu­nut yhtei­söl­li­seen hyö­ri­nään, saman­ai­kais­ten yksi­tyis­koh­tien rakas­tet­ta­vaan balet­tiin. Yksi­tyis­koh­tien run­sau­den vuoksi Play­time on elo­kuva, jonka ymmär­tä­mi­nen edel­lyt­tää ehdot­to­masti val­ko­kan­gasta. Tätä har­vi­naista tilai­suutta ei siis kan­nata jät­tää käyt­tä­mättä!

Suo­men­kie­li­nen teks­ti­tys.