Elo­kuva: Viime vuonna Marien­ba­dissa

On vähin­tään kolme hyvää syytä saa­pua Viime vuonna Marien­ba­dissa -elo­ku­van näy­tök­seen Hai­luo­don kir­jas­toon.

Ensin­nä­kin, kyseessä on ehdot­to­man ainut­laa­tui­nen, jäl­jit­te­le­mä­tön teos. Ensi­ker­tai­selle kat­so­jalle voi luvata: mitään tämän­kal­taista et ole ennen näh­nyt.

Toi­seksi, vaikka Viime vuonna Marien­ba­dissa (Ranska-Italia, 1961) kuu­luu elo­ku­va­his­to­rian kaa­no­niin, sitä ei ole esi­tetty val­ko­kan­kaalla Pohjois-Suomessa vuo­si­kym­me­niin, ja edel­li­sestä tv-esityksestäkin on 36 vuotta.

Kol­man­neksi – mikä tär­keintä – Viime vuonna Marien­ba­dissa on erit­täin van­git­seva elo­kuva, hyp­noot­ti­nen ja unen­omai­nen sukel­lus muis­tin sok­ke­loi­hin. “Sok­ke­lot” on ymmär­ret­tävä myös kon­kreet­ti­sesti: elo­kuva sijoit­tuu val­ta­vaan palat­si­ho­tel­liin, jossa pää­hen­kilö har­hai­lee mui­den hie­nos­to­vie­rai­den jou­kossa. Hän koh­taa nai­sen ja yrit­tää vakuut­taa tälle, että he ovat tavan­neet jos­sain aiem­min­kin. Mutta ovatko he?

Epä­tie­toi­suus laa­je­nee muis­ti­ku­vista totuu­teen. Onko yhteistä totuutta ole­mas­sa­kaan? Onko totuus vain hen­ki­lö­koh­tai­nen muis­ti­kuva? Koko­nai­suus vivah­taa sekä pala­pe­liltä (hah­mot­tuuko sir­pa­leista rikos­juoni?) että tari­nan arvoi­tuk­sel­li­selta seu­ra­pe­liltä (peli jossa voi vain hävitä).

Viime vuonna Marien­ba­dissa hui­pensi ohjaaja Alain Resnais’lle tun­nuso­mai­sen muis­ta­mi­sen ja men­nei­syy­den tee­man. Käsi­kir­joit­taja Alain Robbe-Grillet’n kautta elo­kuva puo­les­taan liit­tyy rans­ka­lai­seen nou­veau roman (uusi romaani) -suun­tauk­seen. Uusi romaani mursi perin­tei­siä raken­teita, ja Robbe-Grillet oli suun­tauk­sen kes­kei­nen teo­ree­tikko ja kir­jai­lija.